Eilinen oli pitkä mutta mukava päivä. Vein aamulla esikoisen kouluun ja jatkoin itse lähikaupunkiin koulutukseen. Yleensä vaihdan bussiin, mutta nyt oli sen verran asioita ja tarvetta mennä paikkoihin joihin ei jalkaisin kaupungissa pääse, että hurautin autolla. Taas muistan pitkän aikaa kristallinkirkkaasti miksi en sitä yleensä tee. Inhoan kaupunkiajoa, inhoan parkkihalleja, inhoan pimeässä ajamista ja kun paluumatkalle iski vielä lumisade ja rekat peittivät vastaantullessa irtolumella kaiken näkyvyyden, oli kattaus sitä myöten selvä. Loppumatkan ajoimme kuuttakymppiä, kun pitkillä ei nähnyt senkään vertaa kuin lyhyillä. Argh!
Koulutus, jota varten kaupunkiin menin, oli tarpeellinen ja ihan mielenkiintoinen. Sen jälkeen tapasin ystävää lounaan merkeissä. Esikoinen tuli sitten koulun jälkeen perässä ja kävimme ostamassa hänelle työtuolin. Sille oli todella tarvetta, koska poika on istunut palasiksi yli kymmenen vuotta sitten roskalavalta dyykkaamani tsekkoslovakialaisen pinnatuolin. Meillä käytetään kaikki loppuun... Hoidimme muitakin kaupunkiasioita ja käytin esikoisenkin syömässä. Toisella kierroksella minulla ei ollut enää/vielä nälkä, joten otin vain jälkiruoan. Sitten istahdimme leffaan: Nälkäpeli kakkonen. Se oli pitkä, mutta kyllä katsomisen arvoinen, nautimme molemmat, vaikka kirja tietysti oli vielä ihan omaa luokkaansa siihen verrattuna. Ja jatkoa seuraa, on se kolmonenkin pakko aikanaan nähdä. Tämä on kyllä mukava yhteinen harrastus ja todellista laatuaikaa!
***
Joku ehkä muistaa apinan, joka liittyi syysloman jälkeen toisten samanmoisten joukkoon. Kudoin kaverille viitan, mutta se on kuulemma huono, kun tarrakädet tarttuvat siihen kiinni. Niinpä leikkelin roskiin matkalla olleesta - yäk - pinttyneestä ja täplikkäästä astiapyyhkeestä uuden viitan (mitäs mä just sanoin kaiken loppuun käyttämisestä?). Esittelin sen ylpeänä kuopukselle mutta tuli täystyrmäys. "Toi näyttää kokkiapinalta, ei yhtään supersankarilta!" Värkkäys jatkukoon...