Sivut


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kiitosta ja kunniaa

Nyt kuulkaas tunnustusta ja haastetta pukkaa. Ensin sain Puskissalta (äh, miten se taivutetaan?) tällaisen Kaunis blogi -plakaatin. Sen myötä täytyy kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Mitähän te ette jo tietäisi, tunnette minut jo kohta läpi kotaisin. Ja heti seuraavana päivänä kolahti Konnadonnalta Lempiasioita -haaste, jonka tekemiseen joudun varaamaan vähän enemmän aikaa. Olen aivan tohkeissani moisesta huomiosta, kiitos kumpaisellekin!




Otetaanpa ne kahdeksan tosiasiaa koulumaailmasta, kun eilen tuli muisteltua teini-ikää:

Olen lukenut pitkän venäjän, mutta unohtanut kyrillisiä aakkosia lukuunottamatta suunnilleen kaiken. Todella noloa, ja harmillista myös, mutta kun kieltä ei kuule, se ei vaan pysy aktiivisena.

Tosin kielten käyttämisen suhteen ole kyllä kaiken kaikkiaan varsin passiivinen. Olen sitä sukupolvea, että arastelen (turhaan, tiedän) suuni avaamista ja kielioppivirheitä, karkeaa ääntämystäni ja mitä milloinkin. Ihailen esikoista, joka luettuaan puoli vuotta saksaa, käytti innoissaan Frankfurtin lentokenttähotellissa 25 sanan sanavarastoaan.

Koululiikunta tappoi kaiken liikunnallisen kipinän elämästäni. Tai sitten sitä on hyvä syyttää kun vaan on niin laiska ja epäurheilullinen.

Olen vasenkätinen, ja tästä johtuen päädyin puukäsitöihin, tai nykyaikaisemmin vissiin tekniseen käsityöhön. Viihdyin niin hyvin poikien joukossa, että otin sen vielä valinnaiseksikin. Nämä tunnit olivat varsin valaisevia, mitä poikien sielunelämään tutustumiseen tuli. Taisinpa kokea ensi-ihastumisetkin juuri käsityön tunneilla. Ah!

Yläasteella meillä oli matematiikan opettaja, joka oli oman aikansa nörtti. Kuria se ei saanut pidettyä lainkaan. Yksi tyttö piinasi häntä oikein urakalla, varasti silmälasit ja pisti ne omaan päähänsä. En ikinä unohda sitä miesopettajan lannistunutta ja epäuskoista ilmettä.

Otin lukiossa valinnaiseksi psykologian, mutta kesken jäi, koska sitä opetti uskonnonopettaja. Olin itse elämänkatsomustiedon tunneilla ja tämä harras daami kävi hermoilleni niin, että opiskelusta ei tullut mitään.

Elämänkatsomustieto sen sijaan oli aivan mahtavan hauskaa. Opin siellä elämää varten ehkä enemmän kuin koko lukioaikana muutoin. Meillä oli opettajana filosofianlaitoksen henkilökuntaa ja voi sitä aivomyrskyä tiedostavissa teiniaivoissani. Ja niitä keskusteluja!

Tiedostavien teiniaivojeni kanssa liftailinkin sitten ympäri Suomea ja saatoin jonain päivänä tulla samoilla silmillä kouluun joltain kaukaisemman paikkakunnan keikalta. Oi rokkiaikoja, oi!

***

Alas. Tänne alas kirjaan taas yhden niistä kuopuksen kuolemattomista:

Kuopus: Mitä on raittius?
Minä (miettien kuumeisesti mistä nyt tuulee ja kuinka tarkasti näitä asioita voi ja pitää 6-vuotiaan kanssa käydä läpi. Ja mitä se ylipäätään aiheesta ymmärtää...):
Öö, se on sellaista, ettei juo lainkaan viinaa.
Kuopus (varsin valistuneena): Tai viiniä, tai olutta. Tai syö kirsikoita.

Selkis: meillä on kuunneltu Eemeliä ja näköjään myös sitä tarinaa, kun Eemeli ja Possu-ressu syövät käyneitä kirsikoita.

4 kommenttia:

  1. Koululiikunta.. niinpä niin.

    Kuopus on ihana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mustakin ;-)

      Mutta koululiikunta oli ainakin mulle, kun en järin urheilullinen ollut, ihan silkkaa piinaa ja kidutusta!

      Poista
  2. koululiikuntatuntiin pelkäsin mennä pyöreäna tyttöna - opettaja oli kovaääninen ja äreä napisija ... kauhea muisto hänestä ... .
    Samoin pidän kuopuksesta ja hänen viisudesta .. heheh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle nuo liikuntatunnit oli kans ihan yhtä tuskaa. Vasinkin silloin, kun oppilaat sai valita joukkueisiin pelaajat. Olin aina kahden viimeksi valittavan joukossa.

      Minäkin pidän kuopuksesta - joskus jopa niin paljon, että pitää purra poskeen kun kuuntelee sen juttuja. Lapsille ei sais nauraa, mutta toisinaan on tosi vaikeaa olla nauramatta ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana