Maisemia

Kun vierailin ensimmäistä kertaa nykyisellä asuinpaikkakunnallani, olin teini ja etsin farkkuliikettä. Piti saada tietyn merkkiset stretchfarkut - sellaiset, joihin päästäkseen oli luikerreltava maassa makuulla. Nilkat olivat aina ongelma, jos jalkapöytä mahtui lahkeen suusta ulos, jäi kangas melkein väkisinkin lörpättämään nilkan ympärille, ja se oli katastrofi. Puhumattakaan siitä, että minä olin kävelevä katastrofi siihen aikaan. Ei vais, olin ujo teini, mutta nyttemmin olen rohkaistunut. Toisen kerran kun tulin tänne yhdeksän vuotta sitten, haltioiduin maisemista niin, että taisin tietää tulleeni kotiin. Minulla on täällä kaksi paikkaa joiden näkeminen salpasi hengitykseni silloin ja salpaavat edellen.

Se kannas on tuossa oikealla

Toinen on rantatie, kannas, joka rajoittuu järveen toiselta ja lampeen toiselta puolelta. Ajan sitä pitkin päivittäin töihin ja takaisin. Toinen paikka on vanha silta jota myös lemmensillaksi kutsutaan. Aurinkoisena päivänä sen yli ei voi kulkea pysähtymättä hetkeksi ihailemaan maisemia ja tunnelmaa. Ei kyllä pilvisenäkään. Siltä sillalta muuten tiputin veteen (pronssisen) kihlasormukseni, tarkoituksella, eron jälkeen. Se oli hankalaa "ongelmajätettä". En halunnut vetää sitä vessanpöntöstä alas tai heittää roskiinkaan. En mitään niin rumaa ja mautonta, koska suhde kuitenkin joskus oli kaunis.

Harmi, että tässä kohtaa lakkasi paistamasta...

Täällä on minun sielunmaisemani. Maalla, keskellä mäntymetsää ja järviä. Olen löytänyt loppusijoituspaikkani. Olen tullut kotiin. Kävimme aiheesta kiivaita riitoja, kun kuopuksen isä mietti ääneen lähikaupungissa, että ehkä joskus eläkepäivillä muutamme tänne. Totesin - omasta mielestäni ihan neutraalisti ja kauniistikin - että sinä voit muuttaa, mutta minä en muuta. Riitahan siitä tuli: kuinka voit sanoa noin? Mutta kun minä tiedän. Tunnen itseni ja tiedän, että haluan jäädä tänne, minun elämäni on täällä.  Mitä sitä sitten kaunistelemaan tai jossittelemaan, tai valehtelemaan toiselle, että joo, ehkä. Minä olen tässä rehellisyyskohdassa kai vähän omalaatuinen.


***

Maisema. Tuo kuopus, sen sielunmaisemasta ei kyllä ota selvää... Valitti tässä taannoin kaameaa nälkäänsä, kun pasta oli vielä kiehumassa. Kehotin nappaamaan tuoretta, jota olin kattaessani pöydälle jo tarjolle laittanut. "En ota, tää on dinosaurus." Aha, syökös ne dinosauruksen pastaa, ihmettelin sitten. "Tää on italialainen dinosaurus." Voihan räkä. Taas 1-0 kuopukselle.